Elämässä on helppoja asioita, ja sitten on vähemmän helppoja asioita. Sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistus lukeutuu kiistämättä jälkimmäisiin. Vuosikymmenten ajan sitä on hiottu, sorvattu ja veivattu – tuloksetta. Lopulta Marinin hallitus sai tämän ikuisuusprojektin maaliin. Mutta nyt olemme jälleen uuden ongelman edessä: miten uudistus lopulta toimii, ja parantaako se lopulta mitään?

Kukaan ei tunnu tietävän edellä mainittuun vastausta. Perusasiat kuitenkin lyhyesti: sote-uudistuksessa kunnilta poistuu järjestämis- sekä rahoitusvastuu sosiaali- ja terveydenhuollon palveluihin sekä pelastustoimeen.

Palvelut järjestää vuodesta 2023 lähtien 21 hyvinvointialuetta. Ainakin alkuun alueiden rahoituksen kokonaisuudessaan takaa valtio. Tämä tapahtuu valtion ansiotuloverotusta kiristämällä samassa suhteessa, mitä kuntien veroprosenttia leikataan.

Nopealla aikataululla tehdyssä suuressa uudistuksessa on monia avoimia kysymyksiä mm. alueiden rahoituksen suhteen pidemmällä aikavälillä. Pienet kunnat saavat kyllä toivomansa suuremmat hartiat sote-palveluiden järjestämiselle, mutta etenkin isojen kaupunkien investointikykyä kampitetaan leikkaamalla niiden veropohjasta.

Toisaalta pienet kunnat eivät saa ennusteiden mukaan minkäänlaista ääntä hyvinvointialueiden päätöksentekoon, vaan esimerkiksi tamperelaiset aluevaltuutetut tulevat mitä todennäköisimmin päättämään, että miten urjalalaisten terveydenhuolto järjestetään.

Kun hyvinvointialueet aloittavat työskentelynsä vuonna 2023, niillä on käytännössä piikki auki valtiolle palveluiden rahoituksen suhteen. Valtiolla kun on velvollisuus turvata riittävä rahoitus perustuslaissa taattujen palveluiden tuottamiseen.

Ratkaisu voisi osittain olla maakuntaverossa, jolloin alueilla olisi edes jonkinlainen motiivi pitää kulut ja verot kurissa. Toisaalta suurin hoivatarve on siellä, missä on jo valmiiksi heikko veropohja ja korkeat verot, jolloin niillä alueilla vero ei kustannuksia ainakaan laskisi.

Kultainen keskitie on sote-uudistuksessa vähemmän kultainen. Uudistuksen tulisi perustua joko pienemmälle lukumäärälle hyvinvointialueita, tai muuten jatkaa nykyisellä mallilla. Suuremmilla hyvinvointialueilla saataisiin oikeasti jo joitain skaalaetuja palveluiden järjestämisen suhteen, ja lisäksi voitaisiin hieman tasata alueiden erilaisuutta tekemällä niistä asukaspohjaltaan edes etäisesti toisiaan muistuttavat.

Toisaalta nykyisellä mallilla säilytettäisiin päätöksenteon paikallisuus. Kuntayhtymien sekä palveluiden ulkoistamisen kautta kunnat kykenisivät hakemaan entistä tehokkaampaa palveluiden tuotantoa.

Siis juuri sitä, mihin uusilla hyvinvointialueilla ei nyt ole mitään kannusteita. Uudistuksessa unohdettiin sen perimmäinen tavoite: hillitä alati kasvavia sote-menoja.